"Saaga tuijotti liekkeihin. 'Pimeys uhkaa sekä aasoja että vaaneja, mutta silti me ryhdymme taistelemaan toisiamme vastaan. Se on järjettömyyttä.' Freija laski kulhon penkille. 'Jumalattaren yhdeksän tytärtä taistelevat keskenään. Se, mikä kuolemattomien maailmassa tapahtuu, ohjaa ihmisten toimia. Me emme sille mitään voi', Freija sanoi. Saaga painoi käden vatsalleen, sitä kivisti. Erce oli sanonut, että sisarusten taistelu repi kudoksen rikki. Hänen mielessään muotoutui hitaasti ajatus. 'Entä jos onkin päinvastoin; entä jos ihmisten teot ohjailevat mahteja?'" s. 298
(Alkuteos: Saga från Valhalla)
Saaga on päätososa Johanne Hildebrandtin romaanitrilogialle Valhallan tarinoita. Vaanien ylipapitar Freija on jo vanha, samoin hänen rakastettunsa aasojen kuuluisa soturipäällikkö Tor. Heidän tyttärentyttärensä Saaga on viimeinen tuleva kuningatar vaanien mahtavassa papittarien ja kuningattarien suvun historiassa. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdallaan ihmisten maailmassa; yhtäkkiä, kevätuhrin aikaan, talvimyrskyt ja pimeys valtaavat Valhallan, vaanien nykyisen asuinpaikan. Edessä on tuho ja nälkää, kaiken lisäksi Freijan sukulainen alfheimilaisten kuningatar Alfhild kääntyy vaaneja vastaan. Kaiken tämän yllä hääräävät oikukkaat jumalattaret ja jumalat, ihmiset ovat kuin olkinukkeja heidän käsissään. Mutta kaikki on kudoksessa, kaikella on tarkoitus. Ihmiset pelkäävät jo Ragnarökin, maailmanlopun taistelun, olevan tulossa. Vielä vaanit ja aasat yhdistävät voimansa vihollista vastaan. Tuo vihollinen paljastuukin Freijan vanhimmaksi viholliseksi, Lokeksi. Mutta mikä onkaan Saagan, vaanien viimeisen kuningattaren, kohtalo tässä kudoksessa?
Tätä kirjaa olen odotellut siitä asti, kun luin melko peräkkäin kaksi edellistä osaa. Edelleenkin paras näistä kirjoista on ehdottomasti trilogian ensimmäinen osa; Freija. Siinä Freija on vielä nuori papitar ja Tor nuori aasapäällikkö Odinin poika. Mutta ei tämä päätösosakaan pettymystä tuonut. Haikeaksi jäi olo, niin kuin yleensäkin hyvän romaanisarjan päättyessä.
Sarjan tapahtumat sijoittuvat pronssikautiseen Pohjolaan, missä Skandinavian mytologian legendat elävät ja yrittävät parhain päin selvitä mahtien ja luonnonvoimien hallitsemassa maailmassa. Näistä legendoista itsestään tulikin sitten niitä meidän tuntemiamme jumalia ja jumalattaria myöhemmin. Kirjoissa on mielestäni kuvattu hyvin pronssikautista elämänmenoa, ei se varmaan kamalan kaukana totuudesta ole. Sitähän emme voi kuitenkaan varmasti tietää. Mielenkiintoisinta tässä on juuri se tarinan pohjoismaalaisuus, kyllä se tuntuu jotenkin läheisemmältä kuin etelän mytologiat. Vaikka onhan meillä suomalaisillakin omamme, kukahan kirjoittaisi siitä vastaavan, Kalevalan pohjalta? Myös vaanien asetelma naisesta ylimpänä on mielenkiintoinen; maailmaa hallitsevat Jumalatar ja hänen yhdeksän tytärtään, maan päällä hallitsevat kuningatar ja ylipapitar, tyttäret ovat tärkeämpiä kuin pojat. Eli asiat ovat aivan päinvastoin, kuin mitä kulttuurissamme on ollut ainakin viimeiset tuhat vuotta.
Hildebrandt kirjoittaa päätössanoissaan: "Ja jos olen saanut jonkun kiinnostumaan pronssikaudesta, muinaisskandinaavisesta mytologiasta tai jumalattarista, olen enemmän kuin tyytyväinen." No, kirjailija olkoon tyytyväinen, itse ainakin kiinnostuin näistä asioista entistä enemmän!
(Alkuteos: Saga från Valhalla)
Saaga on päätososa Johanne Hildebrandtin romaanitrilogialle Valhallan tarinoita. Vaanien ylipapitar Freija on jo vanha, samoin hänen rakastettunsa aasojen kuuluisa soturipäällikkö Tor. Heidän tyttärentyttärensä Saaga on viimeinen tuleva kuningatar vaanien mahtavassa papittarien ja kuningattarien suvun historiassa. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdallaan ihmisten maailmassa; yhtäkkiä, kevätuhrin aikaan, talvimyrskyt ja pimeys valtaavat Valhallan, vaanien nykyisen asuinpaikan. Edessä on tuho ja nälkää, kaiken lisäksi Freijan sukulainen alfheimilaisten kuningatar Alfhild kääntyy vaaneja vastaan. Kaiken tämän yllä hääräävät oikukkaat jumalattaret ja jumalat, ihmiset ovat kuin olkinukkeja heidän käsissään. Mutta kaikki on kudoksessa, kaikella on tarkoitus. Ihmiset pelkäävät jo Ragnarökin, maailmanlopun taistelun, olevan tulossa. Vielä vaanit ja aasat yhdistävät voimansa vihollista vastaan. Tuo vihollinen paljastuukin Freijan vanhimmaksi viholliseksi, Lokeksi. Mutta mikä onkaan Saagan, vaanien viimeisen kuningattaren, kohtalo tässä kudoksessa?
Tätä kirjaa olen odotellut siitä asti, kun luin melko peräkkäin kaksi edellistä osaa. Edelleenkin paras näistä kirjoista on ehdottomasti trilogian ensimmäinen osa; Freija. Siinä Freija on vielä nuori papitar ja Tor nuori aasapäällikkö Odinin poika. Mutta ei tämä päätösosakaan pettymystä tuonut. Haikeaksi jäi olo, niin kuin yleensäkin hyvän romaanisarjan päättyessä.
Sarjan tapahtumat sijoittuvat pronssikautiseen Pohjolaan, missä Skandinavian mytologian legendat elävät ja yrittävät parhain päin selvitä mahtien ja luonnonvoimien hallitsemassa maailmassa. Näistä legendoista itsestään tulikin sitten niitä meidän tuntemiamme jumalia ja jumalattaria myöhemmin. Kirjoissa on mielestäni kuvattu hyvin pronssikautista elämänmenoa, ei se varmaan kamalan kaukana totuudesta ole. Sitähän emme voi kuitenkaan varmasti tietää. Mielenkiintoisinta tässä on juuri se tarinan pohjoismaalaisuus, kyllä se tuntuu jotenkin läheisemmältä kuin etelän mytologiat. Vaikka onhan meillä suomalaisillakin omamme, kukahan kirjoittaisi siitä vastaavan, Kalevalan pohjalta? Myös vaanien asetelma naisesta ylimpänä on mielenkiintoinen; maailmaa hallitsevat Jumalatar ja hänen yhdeksän tytärtään, maan päällä hallitsevat kuningatar ja ylipapitar, tyttäret ovat tärkeämpiä kuin pojat. Eli asiat ovat aivan päinvastoin, kuin mitä kulttuurissamme on ollut ainakin viimeiset tuhat vuotta.
Hildebrandt kirjoittaa päätössanoissaan: "Ja jos olen saanut jonkun kiinnostumaan pronssikaudesta, muinaisskandinaavisesta mytologiasta tai jumalattarista, olen enemmän kuin tyytyväinen." No, kirjailija olkoon tyytyväinen, itse ainakin kiinnostuin näistä asioista entistä enemmän!
Hildebrandtilta aiemmin luetut:
- Freija: Valhallan tarinoita (1. osa)
- Idun: VAlhallan tarinoita (2. osa)
Kommentit